Sotilaallisen avun lopetus. Semmoinen uutinen osui silmääni ylellä.
Ja näin se sitten kävi. Trump painoi jarrua ja jätti Ukrainan seisomaan keskelle tietä, vilkkuvalot vielä päällä mutta bensatankki tyhjänä. Yhtäkkiä Eurooppa on kuin teini, joka tajuaa, ettei iskä enää maksa laskuja. Nyt olisi näytön paikka – mutta mistä löytyy se kuuluisa eurooppalainen yhtenäisyys?
Tässäpä tilanne, jossa testataan, onko EU:lla selkärankaa vai onko se pelkkä kulissi, joka huojuu ensimmäisessä vastatuulessa. Joko me tartumme ohjaksiin ja otamme vastuuta omasta turvallisuudestamme, tai sitten odotamme, että joku muu taas pelastaa päivän. Historia osoittaa, että jälkimmäinen vaihtoehto ei ole erityisen luotettava strategia.
Toki voidaan istua kokoushuoneissa ja laatia kauniita julkilausumia. Voidaan lausua syvän huolestuneita kannanottoja ja pyöritellä peukaloita, kunnes todellisuus koputtaa ovelle ja kysyy: ”Niin, mitäs meinaatte tehdä?” Silloin ei auta enää moralisoida Amerikan suuntaan ja mutista, kuinka tämä on vastuutonta ja geopoliittisesti riskialtista.
Sillä lopulta kysymys kuuluu: pärjäämmekö todella omillamme? Vai onko tämä vain kaunis ajatus, joka kaatuu ensimmäiseen rahoitusneuvotteluun, ensimmäiseen poliittiseen eripuraan tai ensimmäiseen liian korkeaan energialaskuun? Jos koskaan on ollut hetki näyttää, että Eurooppa ei ole pelkkä hieno idea, vaan myös toimiva voima, se hetki on nyt.