Tässä sitä ollaan – keskellä sääilmiöiden ilotulitusta, jota kukaan ei pyytänyt, mutta kaikki saivat. IPCC:n tuorein raportti on kuin kattava lista siitä, miten maailma kärventyy, tulvii ja kuivuu yhtä aikaa, eikä tämä ole visio kaukaisesta tulevaisuudesta, vaan tieteellinen katsaus nykyhetkeen. Se arkinen todellisuus, kun aurinko paahtaa polttavan kuumana vielä lokakuussa ja metsäpaloja sammutetaan eri puolilla maailmaa, alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus.
IPCC ei kaunistele: olemme polulla, joka vie suoraan suohon. Vaikka hallitukset eri puolilla maailmaa ovat luvanneet vähentää päästöjä ja edistää vihreitä ratkaisuja, ne eivät yksinkertaisesti tee riittävästi. Tuo 1,5 asteen raja – se maaginen lukema, jota ei saisi ylittää – näyttää jo nyt vaikealta saavuttaa, vaikka kaikki lupaukset pidettäisiin. Ongelma on, että emme ole edes pitämässä niitä lupauksia kunnolla.
Vuoden 2024 ääri-ilmiöt – helleaallot, tulvat ja kuivuudet – ovat vain ennakkonäytöksiä siitä, mitä on luvassa ellei tilanteeseen puututa. Äärimmäisiä sääilmiöitä on alkanut esiintyä niin tiheään, että niiden uutisarvo alkaa haihtua samaa tahtia kuin järvet Keski-Euroopassa. Surullista tässä kaikessa ei ole vain ilmiöiden yleistyminen, vaan se, että suurin osa niistä on ainakin osittain meidän aiheuttamiamme. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat kiihtyneet, ja sen seurauksista tulee pian pysyviä, jos emme ala toimia.
Toivo ei ole täysin menetetty. Jokainen aste, jonka onnistumme hillitsemään, merkitsee jotain. Jokainen päätös siirtyä uusiutuvaan energiaan, jokainen fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen ja jokainen ennallistettu metsä voi olla se ratkaiseva pieni muutos, joka vie meitä pois katastrofin partaalta.
Mitä yritän sanoa? Yksinkertaisesti: maailma on tulessa, mutta meillä on vielä muutama ämpäri käsissämme. Jokainen teko, joka hidastaa ilmaston lämpenemistä, voi muuttaa tukevaisuuttamme.